Opettajan toukokuu

Toukokuu kuulostaa lupaavalta. Kepeältä ja aurinkoiselta. Toukokuu on lupaus kesästä. Lupaus vapaudesta. Toukokuussa kaikki puhkeaa kukkaan. Paitsi opettaja.

Opettajan toukokuu on karuselli, joka pyörii hitusen liian kovaa. Aluksi karusellissa on melkein hilpeää, iloisia lapsia ja vauhdikasta menoa. Vaan annas olla, kun kevät etenee. Karusellin vauhti alkaa kiihtyä semmoiseksi, että päätä huimaa ja pyörryttää, mutta kesken kieputuksen kyydistä ei voi hypätä. Kieputus kiihtyy kiihtymistään, ja lopulta kaikki muuttuu sumeaksi, eikä opettaja kykene muuhun kuin pitelemään tiukasti kiinni ohjaksista. Lopulta kesäkuussa karuselli yhtäkkiä pysähtyy ja sinkauttaa opettajan kyydistään pihalle. Opettajaa pyörryttää ja silmissä vilisee. Huojuvin jaloin hän hoipertelee jonnekin rauhallisen paikkaan lepäämään ja keräilemään itseään.

Opettajan toukokuu on Mount Everest. Ystävät ja tuttavat huikkailevat vastaantullessaan hyvää tarkoittavasti: “Voi, miten lähellä on jo kesäloma!” Niinhän se on. Yhtä lähellä kuin Mount Everestin huippu sieltä alhaalta katsottuna. Koko lukuvuosi on matkattu autolla Nepaliin, ja toukokuussa saavutaan Mount Everestin juurelle. Enää vaivaiset 8 kilometriä ja risat huipulle. Mutta se on Mount Everest –kilometrejä. Huipulla alkaa kesäloma. Opettaja voisi pystyttää lipun merkiksi, että maali on saavutettu. Mutta ei hän jaksa.

Opettajan toukokuu on linkousohjelma. Koko lukuvuosi on pyöritetty pitkää pesuohjelmaa, ja toukokuussa alkaa linkous. Opettajasta lingotaan kaikki jäljellä oleva energia, virta ja into irti, koska niitä tarvitaan toukokuussa. Kevätjuhlan jälkeen pesukone sylkäisee nurmikolle kuivaksi puristetun, pyörtyneen opettajan, joka jää siihen makaamaan ja odottamaan lempeää kesätuulta ja auringon elvyttävää lämpöä.

Toivotaan, että uuden lukuvuoden aloittaa luonnon helmassa tuulettunut, aurinkoenergialla ladattu, riippukeinussa leppoistunut, kaikkeen odottamattomaan valmis, itseään kuunteleva, sopivan innokas, voimansa palauttanut opettaja. Tule, ihana kesä!

Julkaistu Kodin Kuvalehden blogiyhteisössä 17.5.2017

Herra Hidas aviorakkauden ytimessä

Herra Hidas ja rouva Impulsiivinen lähestyivät kummallisen paljolta tuntuvaa neljän yhteisen vuosikymmenen virstanpylvästä. Vastahan he tapasivat ja suunnittelivat, kuinka tekisivät kaiken yhdessä, käsi kädessä elämänsä loppuun asti. Vastahan he seurustelivat ja ajattelivat, kuinka samanlaisia he olivatkaan: pitivät kaikista samoista asioista. Vastahan he olivat nuori aviopari, joka ihmetteli, kuinka läpikotaisin hyvin toisen voikaan tuntea.

Nyt tuon ikuisuutta merkitsevän virstanpylvään edessä he ihmettelivät, kuinka läpikotaisin väärässä sitä voikaan ihminen nuorena olla. Pariskunnan ei välttämättä olekaan hyvä tehdä kaikkia asioita käsi kädessä. Siinä voi jommankumman käsi puutua pahemman kerran.  Eivätkä he todellakaan pitäneet samoista asioista. Ajan myötä on oikein pitänyt suurennuslasin kanssa tarkentaa, että oliko niitä semmoisia, ja jos oli, niin mitä. Eikä toista voi oppia tuntemaan edes neljässäkymmenessä vuodessa, kun ei ihan itseäänkään. Aina on joku koluamaton nurkka, johon ei haluaisi puuttua.

Jossakin tuon pitkän ja ajoittain kivisenkin yhteisen polun aikana rouva Impulsiivinen keksi, että parisuhdetta piti piristää. Hän sai idean, että molemmat suunnittelisivat kerran kuussa parisuhdepäivän, jolloin suunnittelija päättäisi ja toinen seuraisi. Rouva Impulsiivinen sai idean äitinä aloittaa. Hän aloitti varovaisesti ja vei herra Hitaan teatteriin ja sitten kynttiläillalliselle. Herra Hidas ampui heti kovilla ja vei rouva Impulsiivisen autonäyttelyyn ja jääkiekko-otteluun. Seuraavaksi rouva Impulsiivinen vei herra Hitaan tanssikurssille. Ehkä siitä johtuen rouva Impulsiivinen joutui sadan vuoden mittaiselle kalastusreissulle, jossa aika ja elämä pysähtyivät ja naavaa alkoi kasvaa rouvan kulmakarvoista.

Pikku hiljaa oli pakko myöntää, että he pitivät eri asioista. Kultainen sääntö jouti parisuhteessa romukoppaan. ”Tee toiselle sitä, mitä tahdot itsellesi tehtävän” pätee ihmissuhteissa, joissa toisen mieltymyksistä ei ole parempaakaan tietoa. Mutta parisuhteessa olisi syytä olla. Parisuhteissa on vuosikausia aikaa ottaa selvää, mitä toinen vihaa ja mitä rakastaa. Rouva Impulsiiviselle kävi hyvin selväksi, että herra Hidas ei taivu tangoon eikä syty salsaan. Herra Hidas puolestaan oppi, että rouva Impulsiivinen ei kykene istumaan kalaveneessä hiljaa paikoillaan viittä tuntia eikä saa mitään kicksejä auton renkaiden potkiskelusta.

Niinpä suurinta rakkautta oli rouva Impulsiivisen mielestä se, kun herra Hidas järjesti rouva Impulsiiviselle yllätyksen (vaikka itse vihaa yllätyksiä). Hän vei rouvan musikaaliin, jossa oli paljon tanssia (jota herra Hidas ei ymmärrä) ja musiikki sellaista, josta rouva erityisesti piti (ja jota herra Hidas piti pelkkänä metelinä). ”Tee toiselle sitä, mistä tiedät hänen pitävän” on parisuhteen kultaisin sääntö.

Viisikymppisen parhaat pikkujoulut

Varoitan heti alkuun, että teksti saattaa järkyttää nuorempia lukijoita, joten alaikäiset, siis alle 50-vuotiaat, voivat mennä vaikka baariin tai nuorisotalolle tai minne siinä iässä nyt mentiinkään. En muista. Vanhemmille lukijoille puolestaan tulee selkeät ohjeet, kuinka viisikymppisenä koostat onnistuneen pikkujouluiltasi, jos semmoiset on vielä pitämättä tai ihmettelet, mikä meni edelliskerralla pieleen.

Viisikymppisen pikkujouluilta alkaa siitä, että ovi laitetaan lukkoon ja varmistetaan, että puhelin ei soi eikä ovikello toimi. Sen jälkeen riisutaan kaikki vaatteet pois. Sitten puetaan päälle villasukat ja pyjama tai onepiece tai joku vaate, jossa tuntuu samalta kuin alasti paitsi lämpimämmältä. Seuraavaksi sammutetaan valot ja sytytetään kynttilöitä. Lämmitetään glögi. Kaivetaan kaapista joulupipareita ja sinihomejuustoa tai ihan vaikka vain suklaata. Tai vaihtoehtoisesti molempia tai ei kumpaakaan. Sitten alkaa varsinainen pikkujouluohjelma. Jota ei siis ole. Ja siinä juuri piilee näiden parhaiden pikkujoulujen ihanuus: Ei ole mitään ohjelmaa eikä tekemistä! Aah ja oih. Niin superylellistä ja kiireetöntä ja pikkujoulujen aatelia.

Jos haluaa, mukaan voi tietenkin ottaa yhden kumppanin, mutta ehdottomasti vain yhden. Suuremmalla joukolla näistä pikkujouluista katoaa idea ja ihanuus. Nyt joku varmaan miettii, että jaahas, tämä on näitä introverttien ja ihmiskammoisten juttuja, vaan kun ei ole. Rakastan ihmisiä, minulla on mahtavia ystäviä ja ihania sukulaisia, mutta jostakin kumman syystä myös tämmöinen ekstrovertimpikin alkaa viisikymppisenä kipeästi kaivata hiljaisuutta ja tyhjää tilaa. Pikkujouluilta ihmisiä täynnä olevassa ravintolassa kuulostaa pelkästään painajaiselta, jollaisia välttelee viimeiseen asti. Juhlavista juhlavinta voikin olla ilta itsensä kanssa.

Tämä olisi järkyttänyt minuakin nuorempana. Ehkä säälittänytkin hiukkasen, että tuommoiseksi on elämä kutistunut. Sohvan nurkassa nysväämiseksi. Silloinpa sitä ei tiennyt, kuinka kallisarvoista on oma aika, hiljaisuus ja se, että kukaan ei vaadi sinulta mitään. Nyt noissa ikiomissa viisikymppispikkujoulussani oikein hykertelen onnesta, tuntuu kuin suonissani virtaisi hunajaa ja ilma olisi täynnä onnellisuuseliksiiriä. Näiden pikkujoulujen jälkeen päätä ei kivistä eikä askel paina. Näiden pikkujoulujen jälkeen huominen on hyvä päivä, ja joulu sanoista suloisin. Tulkoon joulu.

Julkaistu Kodin Kuvalehden blogiyhteisössä 9.12.2016

Ystäväni, marraskuu

Marraskuu on täällä. Harmaa, pimeä, synkkä, ikävä ja masentava kuukausi. Paitsi että minulle se on seesteinen suvantovaihe, lempeä lepokuu, vuosittainen elämän välitilinpäätös ja armollisuuden ajanjakso. Marraskuu on lupa levätä, pysähtyä, rauhoittua. Marraskuu on kaikessa pimeydessään yksinkertaisen ihana. Miettikää vaikka lepattavaa kynttilänliekkiä, höyryävää lempiteetä kupissa, ehkä vähän suklaata ja ympärillä peitonpehmeä pimeys – kuka sellaista voisi vastustaa?

Marraskuu on kuin viisas ystävä, joka uskaltaa olla sielua ja ytimiä myöten aito ja rehellinen. Se ei koreile eikä kumartele. Se ei yritä olla houkutteleva, trendikäs, suosittu tai suloinen. Se ei raahaa rannoille eikä hohtaville hangille (vaikka niillekin on aikansa ja paikkansa), se ei puske pihatöihin eikä suitsi suursiivoukseen. Kynttilänvalossa se piilottaa pölypallerot ja silottaa silmien välin. Marraskuu opettaa, että olemisessa on joskus ihan riittävästi tekemistä, ja mikä olisikaan parempi aika opetella olemaan kuin yhtä matkaa luonnon kanssa?

Marraskuun viisaus on vertaansa vailla. Se ei vaadi eikä viekoittele, ei tuomitse eikä teeskentele. Marraskuu on vilpitön, paljas ja rohkea. Se uskaltaa päästää irti menneestä, kaikista lehdistään, kukistaan, kaikesta kauniistakin, jonka on aika mennä. Se tietää, että tulee uusia keväitä, uusia lehtiä, uusia kauniita asioita. Se uskaltaa päästää irti ja luottaa. 

Kunpa osaisin olla vähän enemmän marraskuu. 

Puhu äänellä, jonka kuulen

Kun elämässä tapahtuu oikein paljon, sielu ei aina pysy mukana vauhdissa. Olen joskus kuullut tarinan intiaaneista (siis Amerikan alkuperäisasukkaista), jotka istuivat lentonsa jälkeen lentokentällä risti-istunnassa tuntikausia, ja kun kentän henkilökunta kävi kysymässä, mitä he puuhasivat, he vastasivat odottavansa, että sielu ehtii mukaan. Nyt ymmärrän noita intiaaneja. En ole ollut lentokoneessa aikoihin, mutta sellaisessa pyörityksessä kylläkin, että sielu putosi jossakin vaiheessa kyydistä. Tai sitten se piiloutui todella hyvin.

En tiedä, pitäisikö nyt istua risti-istunnassa vai mitä, mutta varmasti ainakin kuunnella itseään. Pitää kutsua sielu takaisin paikoilleen antamaan taas hyviä neuvoja ja soittamaan hälytyskelloja oikeissa paikoissa. Vaikken oikeastaan usko, että sielu voi edes karata tai kadota minnekään. Se voi kylläkin piiloutua ja säikähtää tai jopa hiljentyä iäksi, jos sitä ei lainkaan kuunnella. Sielun ääni on niin hiljainen ja hento, ettei sitä voi kuulla metelissä ja melskeessä tai edes kesken äänikirjan kuuntelun.

Mistä sitten tiedän, että sielu on piilossa? Siitä, etten inspiroidu enää kirjoittamaan tai maalaamaan. En näe sydämiä missään. Ja se on aivan oma vikani. Raskaita vaiheita eläessäni otin tavakseni kuunnella äänikirjoja tai podcasteja aina koiralenkillä, koska omat ajatukseni olivat liian murheellisia. Musiikki ei toiminut, koska se nosti pintaan liikaa tunteita eikä torpannut ajatuksia. Täytin kaikki tyhjät hetkeni joko äänikirjoilla tai sitten suoratoistosarjoilla. Sarjoista parhaita olivat sellaiset, joissa piti herpaantumatta seurata juonta – eikä ollut siis tilaa omille ajatuksille.

Nyt tuo kaikki on jäänyt tavaksi, koska kolmessa vuodessa ihminen tottuu (varsinkin, jos sattuu olemaan helposti addiktoituvaa sorttia). Tavoista voi onneksi kuitenkin oppia pois. Pitää opetella taas kuuntelemaan hiljaisuutta ja odottamaan, että sielu puhuu viisaita (koska sielut eivät muuta puhukaan). Tänään bongasin ensimmäisen sydämen aikoihin. Se tuntui ihmeellisen hyvältä. Ja siltä, että sielulla on asiaa.

Kestävällä jäällä

Kuva on otettu eilen, jolloin tunsin, että aurinko paistoi pitkästä aikaa sieluuni asti. Kävelin koirani kanssa kantavalla, kestävällä jäällä ja hymyilin niin, että poskiini alkoi sattua. Uskallan vihdoin sanoa, että kolmen vuoden pimeys on takana ja koko kehon kestojännitys alkaa pikku hiljaa raueta.

Vakavasta sairaudesta paraneminen ei ole lineaarista (eikä kai mikään muukaan paraneminen). Niinpä meilläkin on kävelty kymmenen kuukautta varovasti kuin heikoilla jäillä. Välillä luottaen jään kantavuuteen, välillä sen läpi hyiseen kylpyyn humpsahtaen. Noissa putoamisissa mielen on aina hetkeksi vallannut pakokauhu, että perheemme joutuu taas pimeyteen jään alle, virran vietäväksi eikä kukaan auta. Mutta onneksi on menty koko ajan kaksi askelta eteenpäin ja yksi taakse – eikä toisinpäin. Ihan viime aikoina ehkä pelkästään eteenpäin ja juuri siksi tuntuukin siltä, että jää vihdoin kantaa ja sen päällä voi vaikka tanssia!

Tyttäreni selvisi eilen iloisena ja reippaana tulikokeesta, joka olisi ollut raskas kenelle tahansa täysin terveellekin. Aamulla vielä pelkäsin jossakin mieleni vieressä, että päivästä tulisi katastrofi, mutta kun näin tyttäreni työnsä ääressä, tajusin, että enää ei tarvitsisi pelätä. Ei tietenkään olisi kannattanut pelätä myöskään sairauden aikana, mutta sitä ei oikein voinut estää, kun näki lapsensa makaavan päivästä (ja vuodesta) toiseen pimeässä huoneessa, tuskissaan ja toimintakyvyttömänä ja kaiken inhimillisen avun ulottumattomissa.

Vasta tänään tajusin, mikä määrä energiaa on sidottuna pelkoon. Olen ollut kolme vuotta tahmea kuin purkkaan juuttunut karvamato. Mikään ei ole kiinnostanut eikä innostanut, ja pakolliset hommat olen hoitanut hampaat irvessä riman alta kitkutellen. Tänään heräsin täynnä virtaa (mitä ei ole siis tapahtunut kolmeen vuoteen): kävin hiihtämässä, siivosin koko talon ja suunnittelin uuden koreografian valinnaisryhmän tanssitunnille. Tunsin, kuinka pitkästä aikaa elämä kuplii rinnan alla. Miten mahtavaa hengittää ilman siirtolohkaretta rinnan päällä! Miten mahtavaa uskaltaa taas luottaa!

Samalla tiedostan, miten valtavan onnekkaita olemme. Tälläkin hetkellä monet perheet kamppailevat vastaavassa tilanteessa kuin me vielä vuosi sitten. Luin vastikään jutun nuoresta CFSsää sairastavasta pojasta, joka on maannut kymmenen vuotta vuodepotilaana vanhempiensa hoidettavana. Poika ei ole jaksanut enää edes puhua moneen vuoteen. Hänen isänsä on biokemian tutkija, joka on ottanut elämäntehtäväkseen löytää parannuskeinon krooniseen väsymysoireyhtymään (CFS). Toivon todellakin, että sellainen jonakin päivänä löytyy. Ja samalla toivon, että tyttäreni paraneminen antaa toivoa muille CFS-potilaille. Paraneminen on sittenkin mahdollista. Myös silloin, kun se näyttää aivan mahdottomalta.

Päivitys käynnissä

Olin odottanut joululomaa hartaasti kuin lapsi joulupukkia. Suunnittelin, millä kaikella herkuttelisin, mitä kivaa puuhailisin ja mitä kaikkea liikuntaa harrastaisin. Pettymyksekseni kaikki suunnitelmat vedettiin vessasta alas, kun sairastuin heti loman alussa kolme viikkoa kestävään superflunssaan. Loma meni pyjamassa sohvalla maaten ja kaksi nenäliinapakettia niistäen. Olen aina ollut umpisurkea sairastaja. Poden taudin lisäksi syyllisyyttä, huonommuuden tunteita, häpeää, katkeruutta, ärtymystä, kärsimättömyyttä, pettymystä ja kaikkea turhanpäiväistä. En tälläkään kertaa löytänyt sairastamisesta oikeastaan mitään hyvää. Yritin kyllä ajatella, että ehkä kaiken monen vuoden pinnistelyn jälkeen tarvitsin totaalisen pysähdyksen, enkä tietenkään olisi suostunut lomallani pelkästään lepäämään ilman kuumetta.

Tänään törmäsin somea selaillessani vielä parempaan selitykseen: ihminenkin tarvitsee ajoittain päivitystä, joskus kevyempää, joskus perusteellisempaa, ja sairastuminen on kehon tapa kertoa, että ”homma seis, päivitys käynnissä”. Teorian nerokkuus iski tajuntaani pienellä viiveellä, joten en enää löytänyt tuon oivalluksen äitiä, mutta omani se ei siis ole. Tosin ajatus lähti siitä lentoon ja aloin miettiä päivitysasiaa ihan tosissani. Jospa keho oikeasti päivittyy sairastamisen aikana (ja nyt en tarkoita mitään kuolemanvakavia tauteja vaan flunssia ja sen tapaisia). Jospa keho onkin ennen sairastumista tullut ”vanhoissa asetuksissaan” tiensä päähän ja sairauden tarkoituksena on nollata tilanne. Tervehtymisen myötä keho on taas uudistunut ja vanha kuona ja ummehtuneet ajatusmallit palaneet poroksi.

Tuolle selitysmallille ei varmaankaan löydy tieteellistä pohjaa, mutta enpä ole sellaista hakemassakaan. Haen sairastamiseen uutta, parempaa asennetta, joka tekisi sohvalla makailusta astetta helpompaa. Itselleni tuli nimittäin välittömästi parempi mieli sairausjaksosta, kun vain vain ajattelinkin sitä perusteellisena päivityksenä enkä viheliäisenä piinana. Pakko myöntää, että myös asenteeni oli sairastelun jälkeen uudistunut (päivittynyt!): oli ihanaa olla pystyssä, oli ihanaa pukea vaatteet, oli ihanaa päästä kauppaan!

Päivitysprosessin aikana ehdin katsoa kaikki mahdolliset vähänkään kiinnostavat sarjat. Huonoja tai kauhean synkkiä en viitsinyt seurata alkua pidemmälle, joten kolmessa viikossa minusta pätevöityi jonkin sortin hömppäviihteen suoratoistomaisteri. Tässä teille vinkkinä muutama helmi:

Emily in Paris (Netflix)

Bridgeton (Netflix)

Meidän kesken (MTV)

Dag & nat (Areena)

Carmen-kiharat (Areena)

Ivalo (Areena)

Eroja ja avioeroja (Areena)

Jälkiloiste (Areena)

Jos tauti pakottaa sohvan pohjalle, voit turvautua ylläolevaan listaan ja muistaa tämän:

päivitys (Wikisanakirja) = ajan tasalle saattaminen; uusi versio, joka uudistaa toiminnallisuutta tai korjaa virheitä.

Tee tänä vuonna toiseksi parhaasi

Jokainen meistä on kuullut hyvää tarkoittavan, armolliseksi tsempiksi aiotun lausahduksen ”kunhan teet parhaasi, se riittää”. Oikeasti lause pitäisi kuitenkin kieltää, koska se ajaa ihmisiä uupumuksen tielle ja vähintäänkin jatkuvaan tyytymättömyyteen. Milloin ihminen on tehnyt parhaansa? Mistä tietää, ettei olisi pystynyt vieläkin parempaan? Milloin voi tyytyväisenä taputtaa itseään olalle ja todeta, että ihan parhaani tein? Kun raahautuu itkien töistä kotiin eikä jaksa enää edes nukkua? Vai kun kaatuu uupuneena tehtävänsä ääreen?

Kun tunnollista (saati perfektionistia) pyytää tekemään parhaansa, rima kohoaa niin korkealle, ettei sitä ihmissilmä enää näe. Vaativuuden ja itseruoskinnan kehä on valmis. Tunnollinen ei huokaise helpottuneena, että huh, parhaani tein ja valmista tuli. Koska paras ei valmistu koskaan. Aika vain loppuu ja huonommuuden tunteet vyöryvät yli. 

Parastaan ei oikeastaan kannattaisi edes tavoitella. Parhaan yrittäminen paineistaa tekemisen eikä lopputulos ole siten lähelläkään tavoiteltua saati parasta. Se kuuluisa bravuurikakku tarttuu vuokaan, vaikka häihin piti leipoa komeinta ikinä. Juhlakampauksesta tulee pelkkää suttua, vaikka lenkin jälkeen onnistui aivan nappiin. Voimia kuluu ja sutta tulee. Siksi kannattaisikin tehdä aina korkeintaan toiseksi parasta. Aloittaa sillä ajatuksella, että tänään tulee sellaista semihyvää tulosta, ei parasta, mutta ehkä toiseksi parasta. Tekeminen rentoutuu, piiskuriego vaikenee, sielu uskaltautuu mukaan ja lopputulos saattaa yllättää erinomaisuudellaan. Parhaansa tekeminen tappaa ilon ja luovuuden, toiseksi parhaan tekeminen voi palauttaa sen.

Tietenkin voi ajatella, että teemme aina parhaamme, senhetkisten voimavarojen ja kykyjemme mukaisen parhaamme. Mutta siihen ei tarvita mitään paineistavia tsemppejä. Uskon, että todellisen parhaansa voi tehdä vain rimaa laskemalla, flown viemänä ja inspiraation innoittamana. Siksi parhaansa tekemisen kehotukset ovat joutavia, elleivät peräti vahingollisia. Kannattaa mieluummin kehottaa nauttimaan tekemisestä ja luottamaan itseensä.

Presidenttimme lausui uudenvuodenpuheessaan kauniit ja toiveikkaat sanat: ”Uusi hyvä voikin olla entistä parempi.” Tuo lause jäi soimaan korviini ja jostakin syystä muokkautui muotoon: ”Hyvä voikin olla priimaa parempi.” Siitä mieleeni muistui, että aitoihin, itämaisiin mattoihin jätetään aina tahallaan vähintään yksi virhe, jotta ”paha pääsee ulos ja pyhä sisään”. Että ihan siksikin kannattaa välttää priiman tekemistä. Ihanaa, inhimillisyyden vuotta kaikille!

Teksti on julkaistu Kodin Kuvalehden blogiyhteisössä 4.1.2019.

Onnellisuus asuu meissä

Kuuntelin äskettäin Eve Hietamiehen uusimman kirjan, Numeroruuhkan. Kirja oli aluksi jonkinmoinen pettymys: vähän rasittava ja jotenkin lapsellisen tuntuinen, mutta päätin antaa sille mahdollisuuden, koska Eve Hietamiehen aiemmat saman sarjan kirjat ovat olleet hyviä. Itselläni on sääntö, jonka mukaan kirjalle pitää antaa 100 sivua aikaa tehdä vaikutus. Jos siihen mennessä ei nappaa, jätän kirjan kesken. En tiedä, mitä helmiä olen sääntöni takia menettänyt, mutta elämä nyt vain on liian lyhyt huonojen kirjojen läpi kahlaamiseen.

Koska kuuntelin äänikirjaa, en tietenkään tiennyt, milloin olisin sadannen sivun kohdalla. Voi siis olla, että rikoin omaa sääntöäni – ja hyvä niin. Kirja muuttui nimittäin loppua kohti koko ajan paremmaksi, suorastaan syvälliseksi, vaikka sen perusvire olikin humoristinen ja kepeä. Kirjan loppupuolelta bongasin niin puhuttelevan lauseen (tarkkaan ottaen kaksi), että se (ne) piti kirjoittaa muistiin: Onnellisuus on mieliala, joka on aina olemassa. Välillä se vain peittyy kaiken huolen, murheen ja mielipahan alle.

Ihana ajatus minusta. Onnellisuus on siis vähän niin kuin aurinko, joka paistaa aina, mutta välillä sen edessä on pilviä. Onnellisuus ei ole mitään, minkä perässä pitäisi juosta tai odottaa sen laskeutumista kohdalle. Se on jo meissä. Sen edessä voi olla paljonkin sälää, mutta siellä se on. Huomasin tuon jossakin kohtaa pimeitä vuosiamme, kun tuntui, ettei elämä voisi enää olla kamalampaa. Yhtäkkiä huolten ja murheen pilvet väistyivät hetkeksi, kun katsoin auringonlaskua tai leikkivää oravaa tai hassuttelevaa lapsenlasta. Muistan, että tunsin joskus huonoa omaatuntoa siitä, että olin hetkittäin onnellinen, kun lapseni oli samalla vakavasti sairas. Se oli tietenkin turhaa, koska onnellisuus on perusolemuksemme. Se voi kadota pitkiksi ajoiksi, varsinkin, jos siihen ei kiinnitä huomiota. Aurinkokin voi pilkahdella pitkin päivää ja silti koemme, että yhtään ei aurinkoa näkynyt.

Onnellisuutta pitää ruokkia ja sitä pitää alleviivata. Sen ei pidä antaa jäädä jonkinmoiseksi itsestäänselväksi taustahyminäksi, jota ei kohta enää edes huomaa. Siksi somepäivitykset ovat kivoja, koska ne usein alleviivaavat ihmisten onnellisuutta (on tietty muunlaisiakin). Pakko myöntää, että joskus juuri tuo toisten onnellisuus teki kipeää, kun itse ryömi pimeyden keskellä, mutta silti peukutan onnellisten somepäivitysten puolesta. Tajusin nimittäin siellä pimeässä, että kukaan onnellinen somepäivittäjä ei ole vastuussa muiden tunteista, vain omistaan, kuten minäkin olen. Niinpä lakkasin seuraamasta sellaisia tilejä, joiden postaukset tekivät tuolloin liian kipeää. Vaikka kuinka yrittäisi olla vastuullinen somettaja, ei ikinä mitenkään voisi aavistaa kaikkien ihmisten kipupisteitä. Itsekin triggeröidyn joskus aivan yllättävistä postauksista, ja silloin minun tehtäväni on miettiä, mikä satutti ja voisiko asialle kenties tehdä jotakin. Mutta kenenkään ei pidä piilottaa iloaan sen vuoksi, että jollekulle jossakin saattaisi tulla paha mieli (”kell’ onni on, se onnen kätkeköön” on umpisurkea ohje).

Jos nyt ei tunnu onnelliselta, voit lohduttautua ajatuksella, että onnellisuus on silti sinussa. Jossakin hetkessä ja jonakin päivänä huomaat sen yhtäkkiä lämmittävän taas kuin kesäpäivän aurinko. Ehkä vähän aikaa, ehkä kokonaisen päivän. Ja mitä tahansa väliinne tuleekaan, se ei lähde sinusta. Koska onnellisuus on mielentila, joka asuu meissä.

Herra Hitaan pyyhkijänsulkaromantiikkaa

Rouva Impulsiivinen havahtui eräänä arkisena tiistaipäivänä romantiikan puutteeseen (Ensitreffit alttarilla -ohjelmalla saattoi olla osuutta asiaan). Samalla tavalla voi havahtua esimerkiksi jonkin vitamiinin puutteeseen. Ensin ei huomaa mitään, koska oireet hiipivät pikkuhiljaa. Sitten yhtäkkiä tajuaa olevansa umpiväsynyt. Tai suupielet halki. Romantiikan puutteesta ei sentään yleensä halkea mikään, mutta sekin etenee hiipimällä. Yhtäkkiä huomaa, ettei ole kuukausiin pukeutunut muuhun kuin lämpökerrastoon kotona ja tukkakin on samalla siivousnutturalla päivästä toiseen.

Tosin rouva Impulsiivinen ei havahtunut lämpökerrastoonsa tai siivousnutturaansa, vaan siihen, ettei herra Hidas harrastanut romanttisia elkeitä. Ei ollut kynttiläillallisia eikä ruusukimppuja. Rouva Impulsiivinen saattoi mainita asiasta ja ehkä hiukan kyseenalaistaa herra Hitaan toimintaa kynttilä-ruusu -sektorilla. Ei ole oikein mun juttu, herra Hidas totesi ykskantaan. Rouva Impulsiivisen siivousnuttura alkoi tutista uhkaavasti, kunnes hän tajusi, ettei muuten ollutkaan.

Seurusteluaikoinakaan herra Hidas ei ollut harrastanut ruusuja eikä kynttilöitä. Romantiikkaa kylläkin. Hänellä oli tapana esimerkiksi solmia yliopiston aulassa rouvan (silloisen neidin) ja oman takkinsa hihat salaa solmuun. Luennolta palaava neiti Impulsiivinen oli hajota onnesta atomeiksi hihoja aukoessaan. Herra Hidas saattoi myös jättää neiti Impulsiivisen takin taskuun pikku lappusia. Joissakin oli pelkkä sydän, joissakin aavistuksen kryptinen rivi jostakin laulusta. Välillä pyörät nojailivat somasti toisiinsa yliopiston pyöräparkissa. Oikeastaan aika mukavaa romantiikkaa. Ehkä jopa ruusujakin romanttisempaa.

Ja kun rouva Impulsiivinen nyt oikein tarkkaan mietti, niin eikös vasta eilen ollut semmoinen tilanne, että herra Hidas oli parkkeerannut urheilutalon parkkipaikalla autonsa rouvan auton kanssa merkityksellisesti nokakkain. Rouva kun oli ajanut sinne jo tuntia aiemmin. Ja viime viikolla oli samassa paikassa autot vieretysten, mutta pyyhkijän sulka oli nostettu pystyyn. Kun romantiikkaa oikein tarkkaan oppii lukemaan, niin tuollaiset asiat pesevät kynttiläillalliset mennen tullen. Eikä sellaista arjen romantiikkaa opita siirappisista elokuvista. Semmoinen tulee suoraan sydämestä.

Kynttilä-ruusuromantiikassa on sitä paitsi riskinsä. Jos toinen ei olekaan yhtään romanttisella tuulella, illasta saattaa tulla kiusallinen tai jopa katastrofi. Pyyhkijänsulkaromantiikka taas on riskitöntä ja aina tilanteeseen sopivaa. Jos toinen ei olisikaan romantiikalle virittäytynyt, hän voisi kaikessa rauhassa ajatella, että ”kappas, pyyhkijänsulka” ja läsäyttää sen tuulilasiin. Jos taas romantiikka nappaa juuri silloin, voi pyyhkijänsulkaa alas asetellessaan luoda sille kaikki mahdolliset romanttiset merkitykset, mitä suinkin mielessään keksii.

Rouva Impulsiivisen oli pakko myöntää, että romantiikka oli paljon monimuotoisempaa kuin hän oli äkkipäissään ajatellut. Se ei ollutkaan parasta elokuvista tai muilta kopioituna. Se oli parasta, kun sitä ymmärsivät vain he kaksi.